Harriina Räinä ja Pinja Nikki kävivät kameroineen hirvimetsällä tehden koko prosessista taidetta
4.12.2018
Viime hirvenmetsästyskaudella Harriina Räinä ja Pinja Nikki pakkasivat kameransa ja suuntasivat metsästysseurojen mukana metsään. He istuivat hiljaa passissa, Räinä Pohjois-Pohjanmaalla ja Nikki Hämeessä. Taiteilijat eivät kuitenkaan tienneet toisistaan mitään. Molemmat seurasivat ja dokumentoivat omaa seuraansa, ja toteuttivat matkojensa pohjalta kaksi hyvin erilaista taideteosta.
Kuvataiteilija Räinä esitteli työnsä tuloksen Kuvataideakatemian lopputyönäyttelyssä Project Room -galleriassa: kaksi videota sekä osin hirvenluujauheesta tehdyn veistoksen. Teoksissa käsitellään hirvenmetsästystä prosessina ja tutkitaan hirveä metsästettynä kehona. Ihminen näyttäytyy videoissa vain sivuosassa eikä kasvoja näytetä, sillä ne eivät ole oleellisia teoksen kannalta.
Nikki puolestaan loi dokumentaarisen valokuvan keinoin valokuvasarjan Kaiku, joka on visuaalisesti hyvin kerronnallinen ja näyttää katsojalle myös niitä hirvenmetsästykseen kuuluvia asioita, jotka harvoin välittyvät ulkopuolisille, kuten sen sosiaalista puolta. Teossarja on nähtävillä Valokuvataiteen museoon 5.12. avautuvassa ryhmänäyttelyssä.
Kutsuin helsinkiläisnaiset yhteishaastatteluun koska on kiehtovaa, että kaksi nuorta taiteilijaa on tarttunut yhteen Suomen vanhimmista kulttuurihistoriallisista kansanperinteistä toisistaan tietämättä ja tismalleen samaan aikaan. Perinteeseen, jonka dokumentointi on ollut todella suppeaa, lähes olematonta. Se, millaista kuvamateriaalia hirvenkaadosta on tätä ennen löytynyt, on lähinnä - Nikkiä lainatakseni - “hyvin maskuliinisia kuvia, joissa metsästäjät poseeraavat kaadetun hirven vierellä.”
”Metsästysseuran jäsenet kokoontuvat kauden ensimmäisenä päivänä kertaamaan säännöt ja päättämään paikat.”
Miten Räinä ja Nikki päätyivät metsälle? Vastaus on molemmilla sama: hirvenmetsästys kulkee pitkällä suvussa.
“En usko, että tulen tätä perinnettä jatkamaan, luulen että se pysähtyy ikäpolveeni. Kiinnosti lähteä tutkimaan sitä, mitä se on, kun se on ollut perheessä aina niin lähellä. Iskä on aina lähtenyt papan kanssa säännöllisesti mettään. Minua ei erityisesti pyydetty mukaan. En tiedä mihin se liittyy, varmaan osittain mun sukupuoleen. Toisaalta en olisi varmasti halunnutkaan lähteä. Valokuvasarjan tekeminen kiinnosti, kun se on kuitenkin niin lähellä ja samalla niin kaukana. Muutin kaupunkiin 15-vuotiaana. Henkisestikin olen aika etäällä”, Nikki kertoo.
Räinän tausta on melkein tismalleen samanlainen. Hän on kotoisin pienen lounais-lappilaisen kylän ulkopuolelta ja kasvanut hirvenlihalla ja perunalla. Räinä on sanojensa mukaan metsästäjä-keräilijä-pienviljelijä -kulttuurista, jossa suurin osa ruoasta on itse hankittua tai viljeltyä. Kaupunkilaisen, jolle liha saapuu kotiin vaaleanpunaisena kaupanhyllyltä, voi olla vaikea ymmärtää, kuinka lihaan tuossa kulttuuriympäristössä suhtaudutaan. Esimerkiksi Räinälle ensikohtaaminen tällaisen teollisesti pakatun lihan kanssa tuntui vieraalta, koska hän ei voinut tietää, minkä näköinen eläin oli ollut. Lihan syönnin hän lopettikin muutettuaan kaupunkiin. Nikki kertoo syövänsä toisinaan riistaa, eikä sitä metsällä ollessa olisi voinut edes jättää tekemättä. Sellainen olisi ollut suorastaan loukkaavaa ja epäluottamusta herättävää.
“Monesti kaupungissa ei aidosti ymmärretä sitä, että kun mennään 800 kilometriä ylöspäin, niin elämä on tosi erilaista. Ei siellä ruokakaupassakaan valikoima ole samanlainen. Todellisuus, jossa eletään, on tosi erilainen. Kaupungista käsin siihen ei ole välttämättä mitään kosketusta”, Räinä sanoo. Hänen kokemuksensa mukaan metsästykseen liittyvät ennakkoluulot eivät myöskään ole aina aivan totuudenmukaisia.
”Metsästyksestä puhutaan harrastuksena – ja siitä onkin nykypäivänä tulossa harrastus – mutta siitä kulttuuriympäristöstä josta tulen, se on työntekoa. Sitä tehdään, jotta saadaan lihaa, jotta pysytään elossa. En usko, että isäni on edes tehnyt sellaista valintaa, että metsästääkö vai eikö metsästä. Meidän sukupolvi on ensimmäinen, joka on voinut tehdä sen valinnan. Että ei tarvitse, koska ruokakaupasta saa kaiken mitä tarvitsee selvitäkseen ja selvitään jopa kokonaan ilman lihaa. Ei isän sukupolven ihmisillä ole ollut kaupoissa sellaista valikoimaa, että voitaisiin olla metsästämättä. Kyse on ollut selviytymisestä”, hän jatkaa.
View fullsize
”Anssi, 22, metsästää hirvikoiran kanssa. Hänellä on kaulassaan pilli, jonka avulla hän tarvittaessa kutsuu koiransa takaisin.”
Metsällä oleminen ei osoittautunut niin vauhdikkaaksi, kuin molemmat taiteilijat olivat kuvitelleet. Sen sijaan se osoittautui pitkäjänteisyyttä vaativaksi ja pieteetillä tehtäväksi. Metsästäjät istuivat hiljaa passissa kylmässä viimassa. Päivät kestivät yhdeksästä kymmeneen tuntia.
“Olin jollain tavalla myös olettanut, että ne vaan menee sinne mettään, ampuu sen hirven ja se on siinä. Sitten yhdessä leikataan lihat ja lähdetään himaan. Mutta se olikin usein sellaista, että metsästäjät jäivät paistamaan makkaraa, juomaan bisseä ja vaihtamaan kuulumisia. Siinä vaiheessa yleensä lähdin kotiin. Mikä on tavallaan harmi, koska jäi se sosiaalinen puolikokematta. Se vain tuntui jotenkin väärältä, tunkeilevalta, jos olisin jäänyt sinne. Se vaikutti niin tärkeältä niille metsästäjille. Ja kun tulin ulkopuolelta, tunsin itseni ulkopuoliseksi”, Nikki kuvailee.
Metsästäjille kyse on myös tärkeästä sosiaalisesta tapahtumasta. Pyynnin lomassa vaihdetaan koko vuoden kuulumiset. Kun metsästäjät siirtyivät grillauspuuhiin, Räinäkin laittoi kameran kiinni.
Viime vuosina metsästyskulttuuri on myös muuttunut. Passissa ei tarvitse enää olla aivan täydessä hiljaisuudessa, sillä teknologia on tullut mukaan apuun. Puhelimeen asennetun gps-sovelluksen avulla pystyy näkemään, missä metsästyskoira liikkuu ja pysähtyykö se kenties haukkumaan. Näin voidaan päätellä hirven lokaatio. Teknologian kehitys on hyvä metsästysapuri. Osa metsästäjistä käyttää jopa kuulokkeita, jotka terävöittävät ympäristön kuuluvuutta. Tämä kaikki auttaa, mutta samalla autenttisuus kärsii. Räinä kutsuukin älylaitteiden käyttöä pelillistymiseksi, eikä ihme: kuulostaahan elukoiden seurailu puhelimen näytöltä kieltämättä vähän Pokémon Go -peliltä.
Pelillistymisen lisäksi Räinä kertoo joidenkin metsästysseurojen harjoittavan turistitoimintaa, jossa metsälle otetaan mukaan turisteja, jotka saavat kaataa eläimen. Turisteilla täytyy olla aseenkantolupa, mutta muuten kyse on pelkästä harrastustoiminnasta. Lopuksi turisti saa ostaa itse kaatamaansa lihaa.
Räinä ja Nikki tietävät metsästyksestä paljon perimätiedon kautta, mutta he tekivät myös taustatyötä ennen metsälle lähtöä. Esimerkiksi Nikki luki metsästyslainsäädännön ja tutki, miten kaatoa saa dokumentoida.
Molemmat taiteilijat jännittivät, kuinka heidän ideansa otettaisiin vastaan metsästysseuroissa. Vastaanotto osoittautui kuitenkin lämpimäksi, sillä molempien isät ja isoisät ovat seuroissa pidettyjä henkilöitä. Matkojen aikana seurojen ja taiteilijoiden välille syntyi molemminpuolinen luottamus, jota vahvistettiin avoimella keskustelulla.
Kuvaustilanteet sujuivat hyvin, ja molemmissa seuroissa metsästäjät olivat suorastaan otettuja siitä, että aihe kiinnosti helsinkiläistä taiteen opiskelijaa. Etenkin metsästysreissua tarinallisesti dokumentoinut Nikki koki, että kuvatut henkilöt olivat innostuneita siitä, että heidän tarinansa haluttiin välittää eteenpäin. Hän sai kuvistaan kiitosta myös jälkeenpäin.
“Vesa, 80, on aamulla valmis lähtemään metsälle. Tämä on hänen viimeinen metsästyskautensa.”
Sekä Nikin että Räinän mielestä metsästyksen syitä ja merkitystä on syytä miettiä. Kumpikaan ei kuitenkaan näe itseään metsästämässä tulevaisuudessa.
“Minulla ei ole mitään tarvetta harjoittaa sitä kulttuuria. Näkökulmani on se, että toisen tappaminen on aina äärimmäisen vakava asia. Ei ketään saa tappaa ilman, että siihen on tosi vakava syy. Aikanaan se syy on ollut selviytyminen, mutta siinä vaiheessa, kun metsästystä aletaan pitää harrastuksena, karsastan sitä. Eläimen käyttäminen välineenä on aina väärin, ja tehotuotannossahan se toteutuu: eläin on olemassa vain, jotta sitä voidaan käyttää hyväksi, se on ainoastaan väline. Hirven elämästä puuttuu se kokonaisvaltainen hyväksikäyttö. Se elää muuten vapaana, vaikka koko hirven elinympäristö on ihmisen kontrolloima. Ei ole olemassa mitään ihmisestä vapaata luontoa, ainakaan Suomessa”, Räinä pohdiskelee.
Hän ajattelee, että meneillään olevan ekokatastrofin myötä ihmisten on kuitenkin ryhdyttävä valmistautumaan elämään ilman fossiilisia polttoaineita ja massalogistiikkaa, joka mahdollistaa ruoka-aineiden kuljettamisen maailman laidalta toiselle.
Se tarjonnan yltäkylläisyys, joka toisaalta tekee metsästämisen nyt monelle turhaksi, on ekologisesta näkökulmasta kestämätöntä. Kumpikaan taiteilijoista ei usko, että he tulisivat itse harjoittamaan metsästystä tulevaisuudessa. Mitä hirvenmetsästys heille sitten merkitsee? Entä voisiko riistaan siirtyminen olla vaihtoehto ihmisten nykyiseen teolliseen lihantuotantoon?
”Meidän pitäisi opetella elämään enemmän omavaraisesti. Ihminen on ainoa luontainen vihollinen, mikä hirvellä on. En ota mitään kantaa siihen, että pitäisikö niitä metsästää vai ei, mutta kyllä kantojen kontrolloinnissakin on syynsä. Tosin hirvikanta Suomessa voisi olla vähän isompi”, Räinä jatkaa lisäten, että esimerkiksi Ruotsissa kanta on ainakin tuplasti suurempi.
Nikki ei kuvatessaan halunnut ajatella suhdettaan metsästykseen, koska hän halusi tehdä sarjan mahdollisimman puolueettomasti. Nikki kuitenkin myöntää, että edes dokumentaarinen valokuva ei koskaan voi olla objektiivista. Hän on riistan syöntiä lukuun ottamatta kasvissyöjä, ja päätöksen takana ovat ennen kaikkea tehotuotanto ja sen epäluonnollisuus, ympäristöasiat sekä kasvihuonepäästöt. Metsästykseen Nikki suhtautuu kuitenkin paljon lempeämmin, ja oppi erityisesti tätä valokuvasarjaa tehdessään tuntemaan metsästyksen historiaa ja metsästäjien motiiveja paljon laajamittaisemmin. Itse hän ei kuitenkaan voisi metsästää, sillä eläimen tappaminen tuntuisi kaikin puolin väärältä tällaisessa tilanteessa, jossa se ei ole ravinnon saamisen kannalta enää välttämätöntä.
“Jukka informoi muita metsästäjiä radiopuhelimellaan. Hän seuraa koiransa GPS-sijaintia älypuhelimensa sovelluksella. Vaikuttaa siltä, että koira on löytänyt lähistöltä kaksi hirveä.”
Kaiken kaikkiaan prosessi opetti molemmille paljon. Nikki kertoo saaneensa metsällä olemisesta lisää näkemystä luontoon, sen monimuotoisuuteen ja kiertokulkuun. Hän kertoo käsittävänsä nyt paremmin sen, miten laaja tai erilainen luontosuhde eri ihmisillä voi olla. Ja että vaikka esimerkiksi hänen oma luontosuhteensa perustuu todella erilaisiin asioihin kuin hänen isänsä luontosuhde, ei kumpikaan suhde ole väärä.
Räinä puolestaan oppi omasta kehostaan, hirven kehosta ja materiaalisuudesta. Hän alkoi kokea voimakasta samaistumista hirveen: se on osa koko hänen oman kehonsa rakennuspalikoita. Hirven kehoon tutustuminen tapahtui osittain vasta sitten, kun eläin oli tapettu. Lopuksi luut murskattiin, ja luumurskasta Räinä teki veistoksen. Jäljelle jäänyttä murskaa hän on käyttänyt esimerkiksi kaupunkipuutarhansa lannoitusaineena, sillä murskassa on valtavasti mineraaleja ja ravinteita. Vanha kansakin on käyttänyt murskaa ja verta maan lannoittamiseen.
Kaiken kaikkiaan projekti sai Räinän lähentymään oman kulttuuriperimän kanssa. Lisäksi työskentely auttoi ymmärtämään ihmisen riippuvuussuhteita muiden lajien ja ympäristön kanssa, mikä nyky-yhteiskunnassa on usein hyvin piilossa tuotantoketjujen takia. Ihminen on osa luontoa, ei sen hallitsija.
”Kauden ensimmäinen kaato nyljennässä.”
Sitaatti: Derrida, Jacques – The Animal That Therefore I Am, 2008
Kuva: Petri Summanen / Kuvataideakatemia
Pinja Nikin valokuvasarja Kaiku nähtävillä Photofuss: Muutoksessa – In Transition –näyttelyssä Suomen valokuvataiteen museon Prosessi-tilassa (Kaapelitehdas, Tallberginkatu 1 G, 00180 Helsinki)
Avoinna: 5.12.2018 – 24.2.2019, ti–su 11–18, ke 11–20, ma suljettu, vapaa pääsy