Jenni Hiltunen: Nothing Else Matters
15.2.2017
Helsingissä tuntuu kevät. Seison Galerie Forsblomin Yrjönkadun sisäänkäynnin luona nauttien auringonsäteistä ihollani. Minulla ei ole kiire mihinkään. Galleria sulkeutuu puolen tunnin päästä, mutta tarvitsen vain pienen hetken maalausten kanssa toistamiseen saman päivän aikana.
Kyseessä on Jenni Hiltusen Nothing Else Matters.
"Taiteilija inspiroituu muotimaailmaan liittyvästä kuvastosta, poseeraamisesta ja tavasta luoda kohteelle tietynlaista identiteettiä erilaisten kuvallisten tai visuaalisten keinojen kautta. Sosiaalisen median luomassa täydellisten selfie-kuvienkontekstissa Hiltusen naiskuvista välittyy ylevä ja monitulkintainen uupumus tähän kulttuuriin – jota määrittelee tarve nähdyksi tulemisesta."
Näin kerrotaan esittelytekstissä, jonka luin jo näyttelyn Facebook-tapahtuman infosta suhteellisen innoissani. Olin kuitenkin vielä hyvin ristiriitaisissa tunnelmissa, pitkälti paljon kritisoidun, kohua aiheuttaneen Grind -teoksen takia.
Nothing Else Matters on temaattisesti kiinnostava, naistaiteilija maalaa nykypäivän naiseutta. Kuitenkin sanavalintana "kulttuuri, jota määrittelee tarve nähdyksi tulemisesta" särähti korvissani. En koe, että nk. nykypäivän selfie-kulttuuri olisi mitenkään poikkeuksellinen verrattuna itsensä maalauttamiseen barokin aikakautena. Älypuhelin kasvaa nykyihmisen kädessä kiinni, ja selfieiden otto on tavallaan osa nykypäivän kommunikointia.
Pidän siitä, miten teokset on nimetty. My Life is a Still Life, Staring Into a Corner, Reality as Burden. Maalausten kokoerot kiinnostavat, ripustus on älyttömän hyvä. Hiltunen kertoo keskellä galleriaa teosten synnystä kyselijöille, mainitsee mm. Matissen ja miestaiteilijoiden teoksiin viittailun, vastaa vanhemman mieshenkilön kysymykseen "miksi nainen kohteena kiinnostaa" rauhallisena todeten ettei vieläkään ole sukupuolten välistä tasa-arvoa. Grindista puhuttaessa hän vastaa yhtä tyynenä että olisi mahdollisesti tehnyt teoksen toisin nykypäivänä, ja että kritiikkiä täytyy oppia kestämään. Itse tilanteessa olisin jotenkin odottanut paljon enemmän perusteltua vastausta, mutta jälkeenpäin arvostan suuresti pidättäytyvältä tuntunutta ilmaisua.
Hiltusen maalaukset jatkoivat voimakasväristen naismaalareiden (kuten Karoliina Hellberg ja Rauha Mäkilä) kavalkadia, jotka ovat olleet viime aikoina hyvinkin suosittuja. Hiltunen sanoo aina rakastaneensa värejä. Maalauksissa niitä on käytetty rohkeasti ja kontrastikkaasti. Mutta missä on se ylevä ja monitulkintainen uupumus, joista esittelytekstissä kerrottiin? Toki maalausten langanlaihat mallinaiset tuijottavat tyhjäkatseisesti, mutta en rinnasta sitä uupumukseen kulttuuria kohtaan, vaan ennemminkin valitettavasti mallina toimimisen rankkuuteen. Kärsimys ja ahdistus on kuitenkin nähtävissä ja kaikin tavoin aistittavissa.
Jenni Hiltunen onnistuu siinä, mikä mielestäni on taiteen kokemisessa tärkeimpiä asioita. Hän herättää valtavasti tunteita katsojassaan. Vaikkakin tunteet vaihtelevat ja ailahtelevat laidasta laitaan, niitä tulee, ja paljon. Hän siirtyy akryyleista öljyväreihin luontevasti, kokeilee jatkuvasti jotain mukavuusalueittensa ulkopuolelta, tekee videota, haastaa itseään. On ihailtavaa, että hän uskaltaa yleisötilaisuudessa sanoa ääneen ettei ole saanut minkäänlaista klassista maalauskoulutusta. Arvostettavaa aitoutta.
Jään kaipaamaan jotain. Näyttely on ei kerro mitään uutta naisten asemasta, valitettavasti, ja se on surullista. Se jättää pintapuoliseksi kommentin suuresta ongelmasta. Naiset ovat kuihtuvia, surullisia hahmoja, melkein kuin olisivat luovuttaneet. Turtuneet asemaansa. Näyttely on ristiriitainen, kuten oletinkin. Käymme kollegoitteni kanssa pitkän keskustelun aiheesta taiteilijatapaamisen jälkeen. Olisiko aihetta voinut lähestyä muiden, kuin mallien kuvilla? Kun maalaukset pohjautuvat valokuviin, mutta esimerkiksi kasvot saattavat olla toisen naisen kuin kroppa, ei se tunnu hyvältä. Nainen on saatettu koota osista, jotka eivät kokonaan ole hänen. Toisaalta, onko se oleellista juuri tässä näyttelyssä? Tärkeää joka tapauksessa on, että naismaalari jälleen tarttuu tähän aiheeseen. Toivoin vain, että olisin kokenut jotain uutta.
Kuitenkin, hyvin emotionaalisesti kuluttavan ja rankan viikonlopun jälkeen tuntuu, että haluan palata näyttelyyn ihan pian. Toisten henkisessä ahdingossa olevien naisten keskellä oleminen gallerian hiljaisuudessa voimaannuttaa. Haluan sanoa heille, että pysyisivät vahvoina. Kulkisivat pää pystyssä tapahtui mitä tapahtui, tukisivat toisiaan. Meidän naisten täytyy pitää yhtä, jotta asetelma horjahtaisi, murtuisi ja lopulta tuhoutuisi. Me emme ole objektiiveja, emme heikompia, saatika sitten vähempiarvoisia. Naisten asemaa pohtimaan herätteleminen näyttelyn keinoin ei ikinä ole vähäpätöistä, vaan äärimmäisen tärkeää, aina.
Jenni Hiltunen: Nothing Else Matters, 10.2.-5.3.2017
Galerie Forsblom, Lönnrotinkatu 5 / Yrjönkatu 22, Helsinki