Rakkaudesta klassiseen musiikkiin
20.3.2017
Viime perjantaina menin jälleen kuuntelemaan yhtä lempiviulukonsertoistani. Olen kuullut sen satoja, ellen tuhansia kertoja: pari kertaa konsertissa ja eri esittäjien versioimana, alkanut itsekin harjoittelemaan sitä, sekä soittanut teosta orkesterissa ensimmäisessä viulussa lähes kymmenen vuotta sitten. Teos saa ihoni kananlihalle joka kerta. Sen tahdissa olen itkenyt, nauranut ja tuntenut aivan kaikkea, ääripäästä toiseen. Se on seurannut minua monen elämänvaiheeni läpi, enkä halua päästää siitä irti.
Kyseessä on Sergei Prokofjevin Viulukonsertto No 2 g-mollissa. Kertaakaan en ollut vielä kuullut sitä amerikkalaisen Stefan Jackiwin soittamana. Ja sitä todella odotin innolla koko päivän, sillä Jackiwinista sanotaan näin: Viulisti Stefan Jackiwilta näyttää onnistuvan kaikki. Jo 14-vuotiaana hän ravisteli Lontoon musiikkielämää myrskyn lailla ja saman kohtelun ovat saaneet maailman kaikki muutkin musiikkimetropolit. Viime vuosina Jackiw on ällistyttänyt yleisöjä Prokofjevin toisella konsertolla mm. Carnegie Hallissa ja Berliinin Konzerthausissa. Kaikesta huolimatta hänen mottonsa kuuluu: ”Elämässä ei ole intohimoa ilman kamppailua”. Prokofjev tarjoaa kumpaakin. Odotukseni olivat siis korkealla, ei Jackiwista noin ihan turhaan kirjoitettaisi.
Prokofjevin konsertto on täynnä käsinkosketeltavaa draamaa, intohimoista ja haikeaa, kiemurtelevaa ja niin tunteikasta, että sattuu ja kovaa. Viulu on suorastaan maanisen energinen ja haastaa kuulijansa. Se tunkeutuu mieleen, se toistaa teemoja uudelleen varioiden niitä, päästen tunkeutumaan yhä syvemmälle mieleen ja sydämeen. Se nousee ja laskee, kiihtyy, hidastaa kunnes lopulta saavuttaa huippunsa ja hiipuu jälleen. Ensimmäinen osa Allegro moderato sisältää kaiken edellämainitun ja loppuu yhtäkkiä. Tämä kaikki aiheuttaa minussa suuret tunteenpurkaukset, joita taas toinen osa rauhoittaa ja saa itkemään surullisenkauniissa melodiassaan, ja kolmas vie euforiseen onnen tilaan.
Ohjelmavihkosessa kerrotaan, että viulisti Stefan Jackiw ihastui Prokofjevin toiseen kuullessaan sen vuonna 1999 elokuvassa Terapian tarpeessa, ja hänen oli heti teatterista päästyään etsittävä musiikki käteensä. Nyt Jackiw soitti teoksen tavalla, jota en ole aiemmin kuullut. Minulle ensimmäinen osa näyttäytyy yleensä hieman brutaalina, Jackiw teki siitä kauniin ja herkän. Tosin teatraalinen esitystapa ja toisinaan jopa kliiniseltä kuulostava soitto kuulosti hieman rutinoituneelta. Kuitenkin ihan ensimmäisistä tahdeista loppuun saakka koko kehoni halki kulki kylmänväreitä, ja tirautin muutaman kyyneleenkin. Musiikkitalo toi teokseen akustiikkansa takia toki oman pehmeytensä, joka taas sopi erityisesti konserton toiseen osaan. Kolmannessa osassa, Allegro ben marcatossa solisti heräsi eloon uudella, aiemmin piilossa olleella tavalla. Jäin tuijottamaan suu auki kuulemaani: soitto oli uskomattoman voimakasta, värähtelevää, läsnäolevaa, suoranaista kamppailua.
Minun on vaikea kirjoittaa "klassisesta" musiikista. Pahoittelen, kategorisoin juuri koko Helsingin Kaupunginorkesterin ohjelmiston sanaan klassinen. Tässä konsertissa kuultiin Prokofjevin lisäksi kaksi muutakin teosta. Perinteiseen tapaan orkesteri aloitti alkusoitolla, joka tällä kertaa on Hector Berliozin Rooman karnevaalista. Teos ei ollut minulle entuudestaan tuttu, säveltäjä toki, joten osasin odottaa millaisella tunnelmalla lähdetään liikkeelle. Alkuun tarvitaan ehdottomasti jotain tunnelmannostattajaa, kevyttä, nopeaa ja mahtipontista - muttei mitään liian pitkää. Kun ilta muuten on täytetty slaavilaisella draamalla, tällainen aloitus oli tarpeellinen. Muutenkin konsertin muotona alkusoitto - konsertto - väliaika -sinfonia toimii äärimmäisen hyvin. Ohjelma ei ole liian pitkä, vaan aivan täydellisen mittainen. Tauon paikka on ehdottomasti konserton jälkeen, ja loppuosa on ohitse päälle puolessa tunnissa.
Tulin huomanneeksi, että Kaupunginorkesterin nettisivuille on tehty Spotify-soittolista illan konsertista. Tämäpä hauskaa! Perehdyin etukäteen ohjelmistoon soittolistaa kuuntelemalla, ja se oli kerrassaan mukava tapa, mikäli haluaa tietää mitä tuleman pitää. Muutenkin orkesterin nettisivujen yleisilme aiheutti minussa tyytyväisyyden tunteen - ne ovat visuaalisesti kauniit ja simppelit, kertovat ihan kaiken mitä kukaan haluaisi tietää. Konsertista on "usein kysyttyä" -osio, josta löytyy jopa konserttipukeutumisesta tieto Pukeudu niin, että viihdyt. Pukukoodi on vain orkesterilla. Konsertista on myös kirjoitettu varsin mainiosti. Lippujen varaus on sivujen kautta myös varsin sujuvaa ja mutkatonta. Sivuilla kerrotaan, miten oppia kuuntelemaan klassista musiikkia ja päästetään kulisseihin. Ja mikä parasta, katsokaas tätä! Mikäli et pääse Musiikkitaloon, orkesteri tulee luoksesi kotisohvallesi. Suorana lähetyksenä tai jälkeenpäin. Aivan upeaa toimintaa!
Vaikka orkesterin sivut ja sivuilta löytyvä tuleva ohjelmisto on äärimmäisen freesiä, yleensä kovinkin täysi konserttisali itsessään ei. Kun siirrytään lavalta yleisöön, kaikki elämä ja riemu kaikkoaa. Väliajalle mennessäni kuulin keskustelua lähinnä halvauksista ja syövästä. Koko yleisöstä ainakin 80% oli perjantainakin eläkeikäisiä, tai lähellä sitä olevia. Ei se mitään, varmasti konserteissa käyminen on vanhuksille todella tärkeää, mutta missä on nuoriso? Tai edes hieman nuorempi väestö?
Klassisen musiikin konsertit eivät ikinä ole olleet trendikkäitä, ja se on harmi. Ne ovat vähän paremman luokan korkeakulttuuria isolla k:lla. En ymmärrä miksi, kun ei tätäkään taiteenmuotoa tarvitse erityisemmin käsittää kuunnellakseen. Itselleni tärkeintä on, että pääsen puoleksitoista tunniksi nollaamaan ajatuksiani. Onko se vain klassisen musiikin maineesta kiinni? Pitäisikö orkesterin luopua mustista juhlapuvuista ja pukeutua rennommin? Entä jos orkesteri järjestäisi samankaltaisella konseptilla konsertteja, kuin Kiasma opiskelijapäiviään? Jospa konserttisali olisikin jokin muu, jossa voisi mahdollisesti syödä ja juoda hyvin? Vai onko minun aivan turha haaveilla siitä, että klasari muuttuisi helpommin lähestyttäväksi?
Ymmärrän, että voi olla suuri kynnys tulla klassiseen konserttiin. Vaikka orkesterin sivuilla kehotetaankin tulemaan omana itsenään, minäkin pukeuduin hienommin kuin arkena, sillä tiedän että juhlapukeutunut vanhempi väestö ei ole ennenkään katsonut minua suopeasti tällaisissa tilaisuuksissa. Kun lähestyin paikkaani, jouduin pyytämään vanhuksia siirtymään, sillä yksittäispaikkani oli koko rivistön keskellä - ja enhän minä nyt ollut tullut varttia ennemmin istumaan paikalleni. Kun lähdin väliajalla jaloittelemaan, jouduin mummo- ja pappajoukkion hännille ja päästyäni elämänmittaiselta tuntuvan ajan jälkeen ulos kohtasin kilometrinmittaiset kahvi -ja viinijonot. En viitsinyt ottaa edes muovimukiin ilmaista vettä. Väliajalla siirrytään aina ihan omaan maailmaansa. Jokainen pöytä Musiikkitalon aulatiloissa on varattu ja täytetty konserttiin tulleiden herkuilla. Hajuvesi tukkii nenäni ja epätodelliselta tuntuva kultturellitätien ja -setien maailma täyttää näkökenttäni. Tämä on liian ylevää jopa itselleni, vaikka olen kasvanut klassisen musiikin ja orkesterien ympäröimänä. En ole vieläkään tottunut, että siitä nauttiminen on ylempien luokkien hieno harrastus.
Konsertissa taputetaan arvokkaasti, istutaan kädet puuskassa eikä hymynvirettä näy juuri kenenkään kasvoilla. Tämä on Vakavaa Korkeakulttuuria, jota katsomaan tullaan siksi, että täytyy käydä näyttäytymässä. Nauttivatko nämä ihmiset tästä todella? Miksi minua katsotaan oudosti kun hymyilen kyyneleet poskilla? Mihin klassisesta musiikista katosi se Mozartin aikainen yleisön riemu ja hurraus? Jäikö se todella parinsadan vuoden taakse ikiajoiksi?
Illan päätti Antonín Dvořákin seitsemäs sinfonia. Teos ei ollut minulle liian tuttu etukäteen kuten Prokofjev, tunnistin sen Spotify-listaa kuunnellessani, muttei se herättänyt muistoja. Slaavilainen musiikki on aina ollut lähinnä sydäntäni. En tiedä johtuuko se dramaattisesta, pauhaavasta melankoliasta, vai tummissa vesissä hiljaa liikkuvasta paineesta. Haikeista ja kauniista välisoitoista. Teoksissa on jotain alkukantaisen ekspressiivistä, mutta samalla hieman koreilevaa ja virtuoottista. Orkesteri tulkitsi sen hurmaavan kapellimestarinsa Mario Venzagon johdolla aivan upeasti. Kaiken kaikkiaan Kaupunginorkesterin konsertti oli erinomainen.
Lopuksi täytyy vielä kertoa: konserteissa käyminen ei ole opiskelijalle kallista lystiä. Maksoin omasta lipustani noin 9 euroa, hankin hieman paremman paikan. 7,5 euroa on alhaisin konserttilipun hinta, ja kenraalihajoituksiin pääsee vieläkin halvemmalla. Olen harrastanut konserteissa käyntiä Helsinkiin muutettuani, käynyt sekä Kaupunginorkesterin että Radion Sinfoniaorkesterin konserteissa. Yleensä yksin, toisinaan muusikkoystäväni ja tällä kertaa siskoni kanssa. Konsertissa mistään muusta ei tarvitse maksaa. Narikan hinta on kaksi euroa, mutta voin jakaa teille protipin: Musiikkitalon Camerata-salin vieressä alimmassa kerroksessa on maksuton ja vartioimaton vaatesäilytys. Siellä on muutama naulakko, mutta ne ovat käsittääkseni erittäin harvan tiedossa.
Helsingin Kaupunginorkesterin nettisivut löytyvät tästä. Itse yritän varata liput lähes jokaiseen kevään konserttiin. Harkitsin, että teen listauksen niistä jotka ovat ihan must, mutten osannut jättää yhtäkään tulevista konserteista listan ulkopuolelle. Kevätkaudella nimittäin on kaikkea liian ihanaa.