Tuoreet kuvataiteilijat ja uudet lupaukset
19.6.2017
Kevät kului itselläni jälleen liian nopeasti. Juhannus lähenee kovaa vauhtia, enkä ole toipunut vielä edellisistä raekuuroista - jotka tosin hakkasivat maata vielä kesäkuun ensimmäisenä. Nopeammin kuin tämä kevät, mennä hurahtivat kuitenkin kaikki valmistuneiden taiteilijoiden näyttelyt. Taideyliopiston Kuvataideakatemian maisteriopiskelijoiden Kuvan Kevättä olisin halunnut ehtiä sulattelemaan rauhassa pidempään kuin pari viikkoa. Vapaan Taidekoulun valmistuvien taidemaalareiden näyttelyä Kaksitoista en ehtinyt vilkaista kuin kerran, ja sekin loppui 16.6. Nuoria taiteilijoita esittelevä Amos Anderson -taidemuseon Generation 2017 sen sijaan on onnekseni käynnissä koko kesän.
Kaiken kaikkiaan uusien taiteilijoiden kattaus on äärettömän monipuolinen. Se räiskyy uudenlaista energiaa, ja tykittää aiempaa rohkeammin ja kantaaottavammin. Kun vertaan edellisvuotisiin Kuvataideakatemian ja Vapaan Taidekoulun näyttelyihin, näistä löytyy paljon enemmän kaikkea. Sekä enemmän hyvää, että myös enemmän kritisoitavaa.
Kuvan Kevät
Kuvan Kevät oli tuttuun tapaan avajaisiltanaan niin täynnä, että hädin tuskin teoksia pystyi katsomaan. Exhibition Laboratoryssa happi oli loppua kesken, vaikkakin tällä kertaa oli käytössä toinenkin tila pihan toisella puolen. Kokonaiskuva jäi liian heikoksi ja hataraksi, sekavaksi ja epämiellyttäväksi, joten näyttely täytyi tulla kiertämään ajan kanssa ja kunnolla. Avajaisiltana huomasin silti jo hälyttävän merkin: onko koko maalaustaide Kuvataideakatemiassa kuihtumassa kokoon? Maalareita oli kourallinen, joista ainoastaan jo aiemmin rullillaan lumonnut Iisa Maaranen sai minut hykertelemään ilosta.Erinäisistä muista asioista minut sai jälkeenpäin hykertelemään Fatmir Mustafa-Karllon lukuisat installaatiot, joita löytyi kolmesta näyttelytilasta (Project Room, Exhibition Laboratory ja tämä "lisätila"). Huudahdin ääneen huomatessani hyvin pienikokoisen veistosinstallaation, jonka materiaaleina olivat kulta ja paska. Kulta ja paska, ihan käsittämättömän mahtavaa. Kantaaottava ja häikäilemätön kuvataiteilija käytti rohkeasti myös muita materiaaleja teoksissaan. Kelan kirjeestä löytyi lompakko, katosta roikkui valokuva ihmiskädestä jonka nyrkki on valehtelusymboliin puristettuna. Jokainen Mustafa-Karllon teos suorastaan huusi suoraan, mitään kaunistelematta. Tosin niin kieroutuneen humoristisesti, että vahvasti yhteiskunnallisiin epäkohtiin, kuten epätasa-arvoon, kantaaottavat teoskokonaisuudet astuivat esiin valossa, jossa niitä ei ehkä normaalisti uskallettaisi katsoa.
Maisterinäyttelyssä oli mukana 46 kuvataiteilijaa. Mikään selkeä, varsinainen linja ei kuvataiteilijoita yhdistänyt - muuta kuin se, että installaation suosio oli jopa viime vuotta suurempi. Toki ilmiö on ollut nähtävissä vaikka kuinka ja kauan, mutta tällaisena ryöppynä se oli vaikea ottaa vastaan. Onneksi näyttelytilojen välisellä matkalla sai hengähdystauon. Tällä kertaa Kuvan Keväässä galleria Forum Boxin tilalla oli HAM-kulma. Tennispalatsin vanhalle lippuluukulle oli myös pykätty Elissa Erikssonin Rahakiska, jossa rahaa myytiin kilohinnalla. Myös Mia Seppälä astui HAMin installaatiossaan taiteen rajamaille tutkiessaan sitä mitä taide on ja miten se tehdään ja oli asettanut lasihuoneeseen arvontakuponkeja.
Kaiken kaikkiaan minulle jäi vahva tunne siitä, että nämä valmistuvat maisterit haluavat kokeilla, mikä taiteessa vielä olisi tehtävissä, mitä voi tehdä ja jättää tekemättä. MItä taide on -kysymyksen äärellä saattoi liikkua useampi näyttelyn kokija, ja itsekin ihmettelin tason vaihtelevuutta ja taiteen haastavuutta. Voiko taide olla lähes pelkistä tennispalloista kyhätty installaatio, tai neonväreissä hohtava valokuvateos vanhoista Suomen presidenteistä, joilla pyörivät silmät? Tähän vastaatte te, ja minä vetäydyn muistelemaan sitä hetkeä kuinka älyttömän hyviä Instagram-gifejä niistä silmistä sai kuvattua.
Kaksitoista
Kaksitoista valmistuvaa taidemaalaria nimesi lopputyönäyttelynsä lukumääränsä mukaan. Vapaa Taidekoulu valmisti neljässä vuodessa kaksitoista hyvinkin paljon toisistaan poikkeavaa taiteilijaa, eikä täten enää näytä pitävän kiinni abstraktin värimaalauksen perinteestään. Koulun lähimenneisyyden aikana monessa näyttelyssä on vielä ollut nähtävissä selkeästi yhteneviä, yleensä abstrakteja yhtymäkohtia maalareiden välillä, mutta nyt niitä on vaikea hahmottaa.Materian tuntu on läsnä useassa maalauksessa. On maalattu kankaille kankaita, täkkejä, ja käytetty lakanakangasta suoraan maalauspohjaan kiinnitettynä. Kaapelitehtaan Puristamo-hallissa olevista maalauksista näkee öljyvärimaalauksen teknisen osaamisen olevan pitkälle hiottua. Kaikki eivät kuitenkaan ole maalanneet. Verna Joki on piirtänyt, ja piirtäminen on tapahtunut suurimmilta osilta havaintolähtöisesti kohteesta, osittain suoraan paikan päällä. Esittelytekstissään hän kuvailee työskentelyään seuraavasti:
"Lähden aamuisin ulos mukanani retkijakkara, paperia ja mustetta. Kävelen paljon, piirrän valitsemani kohteet paikan päällä havainnosta. Tarkoitukseni ei ole dokumentoida näkemääni vaan käyttää sitä teoksen lähtökohtana; usein työstän piirrokset valmiiksi vasta työhuoneella. Minua kiehtovat erityisesti sellaiset paikat, jotka jäävät usein katseelta sivuun, esimerkiksi rakennustyömaat, joutomaat, ojat ja tienpientareet. Paikat jotka ovat syntyneet ihmisen toiminnan kautta mutta ilman esteettisiä päämääriä. Niitä ei ole suunniteltu katsomisen kohteiksi. Ne ovat huomiotta jääneitä välitiloja tai puhtaasti käytännöllisiä tarkoitusperiä palvelevia elementtejä, usein luonteeltaan väliaikaisia. Olen ottanut piirtämiseni liitekehykseksi puutarhat: etsin vastineita esimerkiksi verannoille, pergoloille, poluille, kiveyksille, kivipuutarhoille, lammille, aidatuille tiloille, veistoksille, paviljongeille."
Myös Aino Kangas astui kokonaan maalauskankaan raamien ulkopuolelle näyttävästi installaatiollaan. Emmu Johansson puolestaan nostatti teoksillaan ihokarvani pystyyn. Ihmishahmojen kasvot olivat vääntyneitä, värit kuulsivat hailakoina mutta vahvoina. Maanläheisinä ja heleinä, mutta jollain lailla samanaikaisesti sameina. Johansson erottuu vahvasti nykymaalareista, joita viime aikoina on Helsingin gallerioissa nähty. Vaikka ihmistä on tutkittu iät ja ajat, tällainen lähestymistapa kasvoihin on jotain hyvin erikoista ja ainutlaatuista.
Yhdessä taiteilijat kompensoivat toisiaan, keskustelevat, mutta eivät syö toistensa tilaa. Heillä on jokaisella selkeä, vahva oma ilmaisuvoimansa. Kiinnostavaa on, miten nämä valmistuneet maalarit tulevat toimimaan jatkossa tässä maailmassa, jossa maalaustaide on jo useaan kertaan todettu kuolleeksi taiteen muodoksi. Luulisi installaation, digitaalisen ja kokeilevan taiteen suosion hätkähdyttävän näitä maalareita kovasti, mutta ainakaan tässä näyttelyssä se ei ollut havaittavissa. Kaksitoista -näyttely todisti, että taidemaalaus elää, ja on vahvasti voimissaan.
Generation 2017
Viime vuonna Amos Anderson ilmoitti tulevasta nuorten näyttelystään näin: "Amos Andersonin taidemuseo etsii tulevaisuuden tekijöitä, hiomattomia timantteja. Näyttelyn teosten muoto ja sisältö on täysin vapaa. Ehdotus voi olla esimerkiksi video, ääniteos, nettisivut, tapahtuma, valokuva, esitys, peli, piirustus, installaatio, maalaus, käsityö tai kone." Generation 2017 alkoi syntymään, ja teosehdotuksia saapui päälle tuhat, joista näyttelyyn valikoitui hieman yli neljäkymmentä, 15-23 vuotiasta taiteilijaa.Kuraattori Laura Köönikkä on tehnyt loistavaa työtä valitessaan näyttelyyn juuri nämä nuoret taiteilijat - skaala on todella laaja, ja useampaan kerrokseen museossa jakautuva näyttely sisältää niin monia teemoja, että näyttelykierrokseen kannattaa varata kunnolla aikaa. Päällimmäisenä nuorten töistä välittyy ilmaisuvoiman vahvuus. Kokonaisuus on freesi, ennennäkemätön ja ajatuksia herättävä. Hakuohjeissa kehotettiin ehdottamaan monia eri taiteenmuotoja, ja tekniikoiden yltäkylläisyys näkyykin valmiissa näyttelyssä. Generation 2017 sisältää kaikkea kaikille, ja avaa ovia nuorten maailmaan.
Alakerran suuren näyttelytilan täyttää videoteoksesta kuuluva musiikki, säröillen ja pienissä pätkissä. Istun pidempään kuin normaalisti videotaidetta katsoessani Jade Veston Sad and Female -videoteoksen edessä. On kuin katsoisi pitkää Instagramin tai Snapchatin storya kenen tahansa taideopiskelijaystäväni elämästä. Tai jopa omastani. Vesto tuijottaa kameraan pitkään, selaa puhelintaan, kuuntelee musiikkia. Tanssii, pukeutuu, on vain. Elämä rakeisen videon kautta näyttäytyy melankolisena, yksinäisenä ja ahdistavana.
Jade Veston teaser Sad and Femalesta
http://jadevesto.tumblr.com/
TietynIainen arkisuus välittyy muistakin teoksista Generation -näyttelyssä, ja se on yksi syy minkä takia se on jossain määrin helpommin lähestyttävissä kuin Kuvan Kevät tai Kaksitoista. Etenkin jokainen nuori tuntee varmasti vahvoja samaistumisentunteita useampaankin teokseen, sillä aihealueet ovat niin läheltä omaa elämää. Näyttelyn teoksissa käsitellään suoraan vaikeita elämäntilanteita, joihin moni nuori törmää. On mielenterveysongelmia, riittämättömyyden tunnetta, syrjäytymistä, erilaisia ihmissuhdeasioita, seksuaalisuutta ja sukupuolirooleja. Näyttely on sitä, millaista on olla nuori. Ja millaista on kasvaa tähän maailmaan.
Jo aiemmin mainitsemani tekninen osaaminen ja kokeilunhalu tiivistyy myös Sanni Weckmanin teoksissa. Hän kutoi isoäitinsä muotokuvan Youtubesta oppimillaan tekniikoilla. Weckmanin suurikokoinen teos Hillevi pysäyttää heti suureen alakerran huoneeseen saapuessa. Siinä on jotain sellaista herkkyyttä ja kauneutta, jollaista en ole hetkiin tavannut missään näyttelyssä. Se on henkilökohtainen, ja juuri luultavasti tällainen avoin henkilökohtaisuus - kuten niin monessa muussakin näyttelyn teoksessa, tuo taiteilijan niin lähelle, ja mahdollistaa vahvan samaistumisen tunteen. MInulle ainakin tuli sellainen tunne, että haluaisin soittaa heti isoäidilleni, ja kysyä miten hän voi.
Kevyiden ja vaikeiden aiheiden yhdistäminen ja näkyminen tässä näyttelyssä on hyvin tasapainossa toteutettu. Kivuttuani ylimpään kerrokseen löydän kElielin videotaideteoksen, joka on koottu yhdessä Liisa Vääriskosken kanssa. Esittelytekstissä kEliel kuvailee itseään seuraavasti: "Lahessa asuva muusikko ja performanssitaiteilija, klassisten sävellysten ylijäämää, Vivaldin säveltämättä jäänyt vuodenaika. kEliel kuvittelee itsensä usein kolmanneksi persoonaksi, mutta kirjoittaa mieluummin omakohtaisesti." Kovin paksua ja itseironista, ja niin on teoskin. Emojeista ja Snapchatin filttereistä koottu video on kerrassaan hurmaava kaikessa brutaalissa mätössään. Sen, joka kyseenalaistaa voiko niillä tehdä taidetta, kannattaa käydä katsomassa kyseinen video.
Kuraattori Laura Köönikkä toteaa Helsingin Sanomien haastattelussa että ”näyttely on hyvä avaus, sillä se laajentaa nykytaiteen kirjoa. Koska nuorilla ei ole luutuneita ennakkoasenteita tai ammattitaiteilijoiden paineita, heidän luomistyössään on tuoreutta ja odottamattomia näkökulmia." Voin yhtyä kommenttiin sataprosenttisesti. Generation 2017 on täynnä tajuttoman suurta ilmaisuvoimaa.
Kuvan Keväästä voit lukea lisää mm. tästä, tästä ja tästä
Kaksitoista -näyttelystä lisää tietoa täällä
Generation 2017 on avoinna 3.9. saakka Amos Andersonilla, Yrjönkatu 27, Box 14, Helsinki