Yksin ja nopeasti
28.3.2017
Kun tapaamme ulkomailla asuvan ystäväni kanssa Helsingissä, sovimme treffit Kiasman etuovelle kymmeneksi. Siinä jompikumpi aina odottelee toista ja sitten mennään, kierretään hiljaisuudessa. Taiteen keskellä ei juuri tarvita sanoja, kuulumisia voidaan vaihtaa. Toisinaan istun lähikahvilassa odottamassa Ateneumin avautumista ja ryntään sinne ensimmäisenä. On maagista olla kahdessa Helsingin suurimmassa taidemuseossa kaikessa hiljaisuudessa, tosin niissä yleensä on muutama muu - mutta ihan vain muutama.
En ole sellainen museokävijä, joka pysähtyisi analysoimaan jokaista teosta pitkäksi aikaa. En jaksa puhua kellekään siveltimenvedoista kankaalla enkä pohdiskella pitkään teoksen edessä sisällyttäen puheeseeni sivistyssanojen kirjoa. Minusta taidetta ei tarvitse ymmärtää, eikä varsinkaan esittää ymmärtävänsä. Jos teoksista haluan puhua, käyn yleensä syväluotaavan keskustelun kahvilassa heti jälkeenpäin. Siinä hahmottaa jo kokonaisuuden ja näkö- ja tunnehavainnot ovat ehtineet muodostumaan sanoiksi.
Siksi suositut kellonajat ja minä emme sovi yhteen. Turistijoukko liikkuu teokselta toiselle, minä kierrän huoneen vastapäivään, kun en kestä hidasta tasatahtia. Museokävijät tuppautuvat kulkemaan samankaltaisesti. Puikkelehdin joukossa, menen sen teoksen luo, jonka luona ei ole ketään, mikäli mahdollista. Jos ei, kierrän suosiolla nopeasti, etsin äkkiä hälinästä tien ulos ja tulen uudestaan hiljaisena hetkenä. Olenhan vuosikortin omistaja, voin käydä milloin haluan.
Väkimassa ja minä emme muutenkaan tule museossa keskenämme toimeen. En kehtaa kiertää nopeasti, tuijottaa puhelinta, höpistä henkilökohtaisia seuralaisen kanssa. Kun ihmiset katsoo että mitä mä kiidän, miten mä nyt tuollaista museossa, ja eihän nyt herranjumala museoon somettamaan tulla! Mutta eiväthän taideteokset tee siitä hetkestä mitenkään arvokkaampaa, kuin kahvilassa ruudun tuijottamisen aiheuttama puhumattomuus, kun otetaan parit snäpit latteartista. Ei taide menetä arvoaan, jos sen kohtaa toinen silmä Instagramissa tai korvat ihan toisissa keskusteluissa. Ei museo ole kirjasto, jossa on yhä kohteliasta olla hiljaa ja antaa lukurauha.
Taide voi myös herättää tunteita, miksei niitä saisi näyttää? Mielestäni taiteen keskellä saa nauraa ja itkeäkin. Jokaisen pitäisi saada kohdata taide miten haluaa, eikä mitään kummempaa museokäyttäytymisen etikettiä edes ole. Eikä pitäisi ollakaan, mielestäni kaikkien kunnioittaminen riittää, siinä missä kaikkialla muuallakin. Hyvä poikkeus suhtautumisessa puhelimenkäyttöön ja iloiseen puheensorinaan oli alkuvuodesta loppunut Yayoi Kusaman In Infinity HAMissa. Siellä sai rauhassa ottaa selfieitä kurpitsoiden keskellä, kukaan ei välittänyt. Tottakai sellaisessa ylenpalttisessa "some-näyttelyssä" oli vastapuolensa ja riistiriitansa, jopa minusta tuntui hölmöltä kun jokainen ympärillä kuvasi.
Gallerianäyttelyt ovatkin sitten ihan toinen juttu. Gallerioissa on yleisesti ottaen muutenkin vähemmän yleisöä yhtä aikaa, joten rauhassa saa kyllä olla, mutta yhtäkkiä minua hävettääkin, kun olen kiertänyt näyttelyn viidessä minuutissa. Etenkin jos olen yksin. Minusta tuntuu väkinäiseltä jäädä yhtään sen pidemmäksi aikaa, kuin taiteen katsominen vaatii. Tottakai viihdyn toisinaan pidempään, mutta yleensä olen suhteellisen nopea näyttelykävijä. Yleensä palaan katsomaan näyttelyä toistamiseen, jolloin yhteenlaskettu aika on jo melko pitkä.
En tiedä, miksi jopa minun kuvataiteilijana on vaikea mennä tyhjään galleriaan. Galleristi ei ole kuin myyjä vaatekaupassa - tai etenkään pikkuisessa käsityöpuodissa, josta minun on mahdoton poistua ostamatta edes yhtä postikorttia. Galleristit tekevät pisteellään töitään, opastavat ja vastaavat kysymyksiin - mutta eivät tuputa, häiritse eivätkä tarkkaile intensiivisesti. Silti minun on vaikea olla nopea kävijä, tuntuu että minun täytyisi selitellä ja pyydellä anteeksi, etten käyttänyt enempää aikaa. Että pahoittelen, näyttely oli upea ja koskettava, mutta minulla vain on tämmöinen luonne.
Viime aikoina olen kuitenkin keksinyt tähän ongelmaan kolme ratkaisua:
1. Käy näyttelyn avajaisissa - kukaan ei näe milloin tulit ja milloin katosit
2. Ryhdy suosituksi näyttelyvinkkaajaksi Instagramiin (tein ja perustin @nayttelyvinkit)
3. Jos edellinen ei riitä, perusta vielä taidemedia.
Olisihan vielä neljäs ratkaisu: hyväksy se, että olet nopea galleriavieras, eikä galleristi sinua hämmästele. Ja vaikka hämmästelisi, sillä ei kuitenkaan ole mitään merkitystä tai vaikutusta yhtään mihinkään. Joten rauhoitu, vedä syvään henkeä ja kävele näyttelyssä juuri sillä tahdilla kuin haluat ja itsellesi mukavimmaksi koet.